Miksi se on niin vaikeaa?

Treeniväsymystä havaittavissa vaikka viikonlopun treenit meni kaikkinensa ihan ok. Eilen sain treeneissä palautetta niin että korvat punoitti vielä tänäkin aamuna. Mutta, ihan aiheesta. Kotimatkalla ei ollut kovinkaan onnistunut fiilis ja pohdinkin, tulisko tosta koirasta tällä väännöllä millanen sohvaperuna… ja miten mä voin olla näin käsi ohjaajana. Luovuttajafiilis.

Kuva by Isäntä

Ilmeisesti mun kovalevy on täynnä, koska edellistreeneissä saadut ohjeet oli pyyhkiytyneet taivaan tuuliin. Ymmärrän kyllä kouluttajan näkökulman, ei ole varmasti mukavaa joka kerta muistutella samoista asioista, kun pahvi ei vain ota onkeensa. Mulla  on myös toinen perustavanlaatuinen ongelma: mä en voi keskittyä kymmeneen pikkuasiaan yhtäaikaa. Jos mun pitää huolehtia siitä ettei koira mälvää kapulaa luovutuksessa, niin miten mä ehdin keskittyä samalla suoraan luoksetuloon, hihnasta pitämiseen, klikkerin napsautukseen, nakin antamiseen, äänensävyyn, korjaukseen, kapulasta tarttumiseen niin etten kuitenkaan kisko sitä koiran suusta vaan otan sen vasta käskyn jälkeen kädet nätisti kapulalle asettaen niin etten tuijota koiraa… ja sata muuta pientä asiaa, joista tuo yksi hemmetin ärsyttävä liike koostuu. ARGH. Mä saan näppyjä, joka kerta kun kuulen toteamuksen ”pilko liike pienempiin osiin”. Tätä menoa mä teen sen liikkeen kohta takaperin. Miksen mä vaan voi heittää sitä hemmetin kapulaa ja koira tuo sen mulle eteen istuen. Piste. Miksi siitä pitää tehdä niin vaikeaa? Jos se onnistuu lenkillä pallolla niin ehkä se vika onkin siinä kapulassa? Ja miksi mua nykyään niin alkaa ärsyttämään nämä pienetkin asiat, kun munhan piti treenata vaan sinne päin ja huvikseni. Koska ruokahalu kasvaa syödessä? Koska näen treenikavereiden edistymisen?

Eniten mua häiritsee ehkä kuitenkin se, että kun hioo jotain tuollaista ikuisuus-projekti-liikettä niin samaan aikaan jokin perusliikkeistä kuten nyt seuraaminen alkaa huonontua. Siinä sulla on sitten toinenkin liike korjattavaksi ja kohta tulee jotain muuta rinnalle. Miksei ne jo opitut liikkeet pysy hyvinä, vaan niissäkin tapahtuu jotain ihme taantumista juuri kun vähiten osaat odottaa. Onnistumiset ei kuljekaan epäonnistumisten rinnalla vaan sitä kieli pitkällä odotettua kehitystä tapahtuu huomattavasti hitaammin. Liian hitaasti. Oppiminen ei enää korreloikaan treenimäärän kanssa.

Olen aiemmin kouluttanut koiraa tosiaan kausiluonteisesti ja kunhan se osaa käyttäytyä – tyylillä. Rico on ollut koiristani ”koulutetuin”. Vaikken senkään kanssa koskaan kisannut suoritin vain bh:n. Jos nyt vertaan panostustani Ricon ja Kingin tottistreeneihin niin Ricon kanssa kävin tottistreeneissä varmaan 5% siitä, mitä nyt ollaan Kingin kanssa treenattu. Ja väittäisin, että Rico suoritti silti paremmin perusliikkeet. Eteenmenoa, noutoja ja hyppyjä en sille koskaan opettanutkaan. Paremmalla vietillä ja luotettavammin Ricon kuitenkin vein läpi bh:n. Ricolla ei ollut hyviä ja huonoja päiviä. Se oli aina yhtä halukas töihin ja sanaa häiriö se ei ollut koskaan kuullutkaan. Koirat on erilaisia, tiedän, mutta täytyy kysyä – olenko mä hukannut itsestäni ohjaajana jotain matkalle vai miksi tämä on nyt vaan niin vaikeaa. Tavoitteet Kingin kanssa on toki nousseet korkeammalle kuin Ricon, mutta mulle koiraharrastaminen on aina ollut henkireikä ei yksi stressitekijä lisää. Vai olenko ohjaajana vielä vain niin noviisi, että vasta nyt alan ymmärtämään miten paljon kouluttamista ja työtä toimivan koiran eteen on oikeasti nähtävä?

Voi myös olla, että suurentelen taas tapaani koko asiaa. Yksi erinomainen treenikerta kehuineen ja mä olen taas onnellisesti jalat irti maasta… Just nyt tuntuu vain tältä. Mutta ei kai se miltä musta tuntuu ole pääasia. Kingi nauttii ihan älyttömästi treenaamisesta. Kai se kiitos jossain matkan varrella tulee eteen. Ja onhan se tyytyväinen koirakin jo osa sitä (btw - vuosi sitten tämä oli mun ainut tavoite). Vielä kun löytäisi itse tasapainon motivaation, treenimäärän ja tavoitteiden suhteen. Amen.