Treeniväsymystä havaittavissa vaikka viikonlopun treenit
meni kaikkinensa ihan ok. Eilen sain treeneissä palautetta niin että korvat
punoitti vielä tänäkin aamuna. Mutta, ihan aiheesta. Kotimatkalla ei ollut kovinkaan
onnistunut fiilis ja pohdinkin, tulisko tosta koirasta tällä väännöllä millanen
sohvaperuna… ja miten mä voin olla näin käsi ohjaajana. Luovuttajafiilis.
 |
| Kuva by Isäntä |
Ilmeisesti mun kovalevy on täynnä, koska edellistreeneissä
saadut ohjeet oli pyyhkiytyneet taivaan tuuliin. Ymmärrän kyllä kouluttajan näkökulman, ei ole varmasti mukavaa
joka kerta muistutella samoista asioista, kun pahvi ei vain ota onkeensa. Mulla on myös toinen perustavanlaatuinen ongelma:
mä en voi keskittyä kymmeneen pikkuasiaan yhtäaikaa. Jos mun pitää huolehtia
siitä ettei koira mälvää kapulaa luovutuksessa, niin miten mä ehdin keskittyä
samalla suoraan luoksetuloon, hihnasta pitämiseen, klikkerin napsautukseen,
nakin antamiseen, äänensävyyn, korjaukseen, kapulasta tarttumiseen niin etten
kuitenkaan kisko sitä koiran suusta vaan otan sen vasta käskyn jälkeen kädet
nätisti kapulalle asettaen niin etten tuijota koiraa… ja sata muuta pientä
asiaa, joista tuo yksi hemmetin ärsyttävä
liike koostuu. ARGH. Mä saan näppyjä, joka kerta kun kuulen toteamuksen ”pilko
liike pienempiin osiin”. Tätä menoa mä teen sen liikkeen kohta takaperin.
Miksen mä vaan voi heittää sitä hemmetin kapulaa ja koira tuo sen mulle eteen
istuen. Piste. Miksi siitä pitää tehdä niin vaikeaa? Jos se onnistuu lenkillä
pallolla niin ehkä se vika onkin siinä kapulassa? Ja miksi mua nykyään niin
alkaa ärsyttämään nämä pienetkin asiat, kun munhan piti treenata vaan sinne
päin ja huvikseni. Koska ruokahalu kasvaa syödessä? Koska näen treenikavereiden
edistymisen?
Eniten mua häiritsee ehkä kuitenkin se, että kun hioo jotain
tuollaista ikuisuus-projekti-liikettä niin samaan aikaan jokin perusliikkeistä
kuten nyt seuraaminen alkaa huonontua. Siinä sulla on sitten toinenkin liike
korjattavaksi ja kohta tulee jotain muuta rinnalle. Miksei ne jo opitut
liikkeet pysy hyvinä, vaan niissäkin tapahtuu jotain ihme taantumista juuri kun
vähiten osaat odottaa. Onnistumiset ei kuljekaan epäonnistumisten rinnalla vaan
sitä kieli pitkällä odotettua kehitystä tapahtuu huomattavasti hitaammin. Liian
hitaasti. Oppiminen ei enää korreloikaan treenimäärän kanssa.
Olen aiemmin kouluttanut koiraa tosiaan kausiluonteisesti ja
kunhan se osaa käyttäytyä – tyylillä. Rico on ollut koiristani ”koulutetuin”.
Vaikken senkään kanssa koskaan kisannut suoritin vain bh:n. Jos nyt vertaan
panostustani Ricon ja Kingin tottistreeneihin niin Ricon kanssa kävin tottistreeneissä
varmaan 5% siitä, mitä nyt ollaan Kingin kanssa treenattu. Ja väittäisin, että
Rico suoritti silti paremmin perusliikkeet. Eteenmenoa, noutoja ja hyppyjä en
sille koskaan opettanutkaan. Paremmalla vietillä ja luotettavammin Ricon
kuitenkin vein läpi bh:n. Ricolla ei ollut hyviä ja huonoja päiviä. Se oli aina
yhtä halukas töihin ja sanaa häiriö se ei ollut koskaan kuullutkaan. Koirat on
erilaisia, tiedän, mutta täytyy kysyä – olenko mä hukannut itsestäni ohjaajana
jotain matkalle vai miksi tämä on nyt vaan niin vaikeaa. Tavoitteet Kingin
kanssa on toki nousseet korkeammalle kuin Ricon, mutta mulle koiraharrastaminen
on aina ollut henkireikä ei yksi stressitekijä lisää. Vai olenko ohjaajana
vielä vain niin noviisi, että vasta nyt alan ymmärtämään miten paljon
kouluttamista ja työtä toimivan koiran eteen on oikeasti nähtävä?
Voi myös olla, että suurentelen taas tapaani koko asiaa. Yksi
erinomainen treenikerta kehuineen ja mä olen taas onnellisesti jalat irti
maasta… Just nyt tuntuu vain tältä. Mutta ei kai se miltä musta tuntuu ole
pääasia. Kingi nauttii ihan älyttömästi treenaamisesta. Kai se kiitos
jossain matkan varrella tulee eteen. Ja onhan se tyytyväinen koirakin jo osa sitä (btw - vuosi sitten tämä oli mun ainut tavoite). Vielä kun löytäisi itse tasapainon motivaation, treenimäärän ja tavoitteiden
suhteen. Amen.
