Pihalla

Syksy. Mikä ihana tekosyy olla tekemättä pihalla yhtään mitään. 

Oravat säkättää puissa. Minkäs teet kun et puuhunkaan pääse.

 Harmaaparta alle viisi vuotiaana. Ne rankat huvit.

Pigmenttiläiskä kielessä on kuulemma hyvän koiran merkki. 

Ruusu, joka ei ehtinyt kukkia. Kukkapenkit täynnä pystyyn kuolleita korsia. 

"Whaaat - kuka on kuollut meidän pihamaalla?"

Ruttuiset pihlajanmarjat koristavat lehdettömiä puita. Miksiköhän ne ei ole maistuneet linnuille. 

  Nenänpään siistiminen kuvauskuntoon. Piilossa tottakai.

Pihapiirissä yhdeksän linnunpönttöä, joissa tänä kesänä oli jokaisessa asukkinsa.

Ikkunasta seurataan tämän yhden pöntön elämää.

Hetkinen, siis joo, onhan meillä luntakin pihalla.

Jos oikein kovasti tuijottaa niin ehkä se isukin auto ilmestyy sieltä.

 On jos minkämoista lelua pihalla, mutta ei luonnonmateriaalin voittanutta.

"Että mitäpä sanoit? Se on kato mulla geeneissä. Keppien paimennus."

Kirsu jota rakastan.

Pari vuotta nautittiin suihkualtaasta pihalla. Kingi erityisesti. Edellinen altaan omistaja oli myös koiraihmisiä. joka luopui altaasta koiran vuoksi. Nyt ymmärrän miksi. 

Tyhjennettiin allas tänä kesänä ja nostettiin ylös.

 Se ei tainnutkaan olla isukki, jota Kingi odotteli kotiin...

Koira autoon ja kissa sisään. Meillä todellakin eletään kuin kissa ja koira.

Aina yhtä iloinen jälleennäkeminen Kassun kanssa. Valitettavasti isukki ei ole kotona.
Vaaniiko muiden kissat omistajaansa näin?

Lempimaastoja, osa yksi

Itseäni aina kovasti kiinnostaa, millaisissa maisemissa ja maastoissa muut ulkoilee koiriensa kanssa. Paljonko lenkkimaastot vaihtelee vai tuleeko pidättäydyttyä samoissa paikoissa? Mennäänkö metsissä, asfalttiteitä, kaupungin puistossa, polkypyörällä, valjaissa, koira vapaana...? Kuvista tulee karvakuonojen lisäksi mielenkiinnolla tarkasteltua ympäristöäkin. Mulla on selkeät suosikkimaastot, joiden käyttöaste vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Ajattelinkin esitellä tulevissa postauksissa muutaman meidän lempipaikan. Tässä niistä ensimmäinen.

Röllimetsän rauniot

Täällä saa käyskennellä omassa rauhassa. Jos ei hirviä lasketa. Ennen tämä oli unenomainen satumetsä, mun röllimetsä. Eräs päivä metsäkoneet kävi raatelemaan maisemaa ja sen jälkeen meni kauan aikaa kunnes hennoin palata paikalle. Vähitellen olen löytänyt maaston uudelleen... Ei sitä entiseen voi verrata ja yritän olla näin tekemättäkin. Kirjoittelin aiemminkin Röllimetsän kohtalosta, siihen postaukseen pääset täältä.

Tänä vuonna maastossa ristiin rastiin retkottaneet rungot käytiin viimein raivaamassa pois. Jäljelle jäi hehtaaritolkulla myllättyä maata, risua, kantoja, pitkinä kaljuina sojottavia puunrunkoja. Kingille paikoittain vaativa maastopohja risuineen, kantoineen, kivineen, on hyvää jumppaa. Eikä ole pahaksi emännällekään. 

Noin kerran viikkoon, kahteen ulkoillaan täällä. Talven myötä nämä maisemat jää meiltä tauolle. Lumen peittämä hakkuualue on liian riskaabeli alusta. Ainakin meikäläisten tuurilla. 

Vaikkei Kingi koskaan kauaksi luotani irtoakaan niin täällä pystyn seuraamaan sitä esteettä pidemmältäkin matkaa. 

Mikä tärkeintä, kepit ei ihan heti lopu kesken.

Jos helpommalla halutaan päästä niin koneiden rengasuria pitkin selviää pienemmällä sykkeellä. 

Aika vierähtää huomaamatta, kun vauhdin sijaan keskitytään maastoon ja kilometrien sijaan siihen että päivänvalo riittää vielä paluureittiin. 

Näin lokakuussa ei reissusta jää edes kovin sottaista koiraa. 

 

Jyrkkiä nousuja ja laskuja, soittuneita reuna-alueita. 

Hirvenjälkiä, ei hirvestäjiä. 

Harvassa alkaa täälläkin olla maastot, joissa voi koiran pitää koko reissun ajan vapaana. 

Välittömästi kytkettävissä, tottakai.

 

"Missäs sun lauma liikkuu mieluiten?"

Kuvia Kivijärveltä